Aamulla helle taas jatkui. Matkalla Vilnaan pitäisi poiketa Kernavėssa, Unescon maailmanperintökohteessa. Liettuan rajalla kyltti sanoi jotain tiemaksusta, mutta päätin olla ymmärtämättä. Ensin pienempää tietä kylien läpi Kaunaksen suuntaan ja sitten moottoritietä Vilnaan päin.

Perillä Kernavėssa näytti olevan toripäivä. Paikalla oleva poliisi viittilöi ajamaan parkkiin torin reunalle. Pysäköin ja kävelin torimyyjien ohi kirkolle. Nykyisen 1920-luvulla rakennetun kirkon vieressä oli vanhan 1700-luvun kirkon perustukset. Ei mitään erikoisen vanhoja. Välissä oleva puinen kappeli oli kai sentään 1400-luvulta.

Varsinainen nähtävyys on kirkonmäen ja alhaalla virtaavan Neris-joen välissä oleva kumpuileva alue, josta on löydetty esineitä tuhansien vuosien ajalta. Alueella on ollut asutusta myöhäispaleoliittiselta ajalta lähtien ja myöhemmin keskiajalla Kernavėn kaupunki oli tärkeä hallinnon ja kaupan keskus. Tavaraa siis riittää monessa kerroksessa.

Kävin kiertelemässä kummuilla. Hauskan näköinen paikka, mutta eihän siellä mitään eritystä nähtävää ollut. Rappusten nousu helteessä ajokamppeet päällä oli taas hiostavaa hommaa.

Koko alueesta on tutkittu vasta pieni osa, mutta löydettyjä esineitä on jo tuhansia noin 11000 vuoden ajanjaksolta. Turismin kannalta valitettavasti mikään esine ei ole ollut yksittäisesti riittävän kiinnostava. Kivikirveitä, nuolenkärkiä ja koruja. Samaa kamaa kuin muuallakin.

Oli niin hikinen olo, että piti päästä äkkiä takaisin moottoritielle tuulettumaan. Jälkeenpäin sitten tajusin, että paikassa olisi ollut jokin museokin ja kirkonkin olisi voinut käydä vilkaisemassa sisäpuolelta. No, seuraavalla kerralla sitten.

Matka Vilnaan sujui nopeasti, yksi tankkaustauko välillä. Hotelli oli ihan vanhan kaupungin keskellä. Pyörän sai alakerran pieneen parkkihalliin, jonne mentiin harvinaisesti autohissillä. Huoneessa oli jopa parveke, josta näki katedraalille. Harvinaista luksusta.

Sain respasta WIFI-koodin, mutta kokeilin ensin langallista versiota, kun semmoinenkin huoneessa oli. Tämä oli vielä sitä aikaa, kun reissukoneena oli mukana tabletin sijasta miniläppäri. Siinä oli WIFI:n lisäksi vanha kunnon RJ45 ja kuljetinkin mukana Ethernet-kaapelin pätkää. Yhteyksiä löytyi monista hotelleista ja olivat yleensä parempia kuin langattomat. Täälläkin se toimi erittäin nopeasti.

Sitten kaupungille. Rahaa ei ollut vieläkään, mutta pankkiautomaatti löytyi läheltä. Katedraaliaukiolla huomion vei kellotorni, joka on poikkeuksellisesti aika kaukana itse kirkosta. Erään teorian mukaan torni olisi ollut joskus aikoinaan osa kaupungin muuria.

Liettua oli Euroopan viimeinen pakanamaa ja kääntyi kristityksi vasta 1300-luvun lopulla. Paikalla on sen jälkeen ollut useampikin katedraali, joista useimmat tuhoutuivat tulipaloissa. Soihtuvalaistuksen väistämätön sivuoire. Nykyinen versio on 1700-luvulta ja arkkitehtuurin jäljet johtavat Palladion ja Vitruviuksen kautta antiikin Roomaan.

Katedraali oli hyvässä kunnossa, kunnostettu muutama vuosi sitten. Sisällä oli taas jokin Torinon käärinliinan kopio ja muistolaatta Paavi Johannes Paavali II:n vierailusta vuodelta 1993. Aika tylsiä. Pyhän Casimirin kappeli sarkofageineen puolestaan olikin sitten komeampi.

Torilla meni jokin soittokulkue, jonka merkitys jäi hämäräksi. Katedraalin takana oli Liettuan suuriruhtinaskunnan ruhtinaiden palatsi ja sen vieressä Gediminaksen monumentti. Gediminas oli Liettuan hallitsija 1300-luvulla ja onnistui säilyttämään valtakuntansa kristinuskon ulkopuolella diplomaattisilla taidoillaan. Kenties juuri siksi monumentti on niin poikkeuksellinen: johtaja ei ole ratsailla. Tosin kädessä on kyllä miekka.

Itse palatsi oli uustuotantoa. Alkuperäinen tuhoutui enimmäkseen jo 1800-luvulla ja uutta alettiin rakentamaan vasta tällä vuosituhannella. Projekti oli edelleen hieman kesken. Ylhäällä kukkulalla näkyi torni. Lähdin kiipeämään sinne.

Polku alkoi palatsin takaa ja kiersi kukkulan reunaa kohti tornia. Hikistä touhua tässä helteessä. Matkalla oli rinteessä outo kaivo, jonka olemus ei selvinnyt. Perillä sitten huomasin, että ylös olisi päässyt rinnettä pitkin junallakin. Ei ollut ensimmäinen kerta.

Torni on nimetty Gediminaksen mukaan, mutta itse asiassa rakennettu vasta 1400-luvulla osana laajempaa kaupunkia ympäröivää linnoitusta. Aikaisemmat paikalla olleet linnoitukset olivat tuhoutuneet sodissa. Nykyisin tornissa toimii museo, jonka pienoismalleista näki miltä linnoitus oli joskus näyttänyt.

Tornin huipulla oli näköalatasanne ja hienot näköalat alas kaupungille. Helteessä puhaltava tuuli kuivasi sopivasti hikeä. Onneksi olin muistanut ottaa lippalakin, etten ihan kokonaan palanut.

Idässä viereisen kukkulan laella näkyi kolme valkoista ristiä. Tarinan mukaan paikalla aikoinaan mestattiin seitsemän fransiskaanimunkkia. Ensimmäiset puiset ristit pystytettiin paikalle jo 1600-luvulla ja uusittiin säännöllisesti vanhojen lahotessa. Myöhemmin materiaaliksi vaihtui betoni ja tuhoutumisen syyksi poliittiset suuntaukset. Nykyinen versio on vuodelta 1989. Mutta miksi juuri kolme ristiä eikä seitsemää?

Sitten rinnettä alas ja kiertelemään vanhaa kaupunkia. Paljon ihmisiä liikkeellä näin kuumana kesälauantaina. Turistejakin tietysti, mutta ei onneksi ruuhkaksi asti. Kirkkoja on melkein joka kadunkulmassa, useimmat edelleen ihan normaalikäytössä. Eräässä kirkossa joku närkästyi, kun en ollut ottanut lippalakia pois päästäni. Reunalla oli vielä jäljellä 1500-luvulla rakennettu kaupungin portti.

Takaisin hotellille ja suihkuun. Illalla on edelleen niin lämmin, että ruokapaikaksi valikoituu luonnollisesti ulkoterassi. Salaatti ja kalkkunaleike olivat ihan kelvollisia. Paikalliset ampiaiset ilmeisesti pitävät oluesta.

Aamulla herätessä satoi hieman, mutta se loppui saman tien. Aamiaisen jälkeen liikkeelle Marijampolėn suuntaan. Matka-aika isompaa tietä pitkin hieman kiertämällä ei olisi ollut juurikaan nopeampi ja päätin ajaa suoraa reittiä pienempää tietä pitkin. Tie oli ihan kohtuullisessa kunnossa, mutta pikkukylien läpi ajaminen oli hidasta.

Rajalla tultiin ensin pienelle kopille, josta sain oudon lapun ilman mitään ohjeita. Aidatun alueen sisäpuolella oli iso parkkipaikka, jossa odotteli paljon venäläisiä autoja. Jäin vähäksi aikaa ihmettelemään ja kyselin muilta mitä nyt pitäisi tehdä. Kukaan osannut englantia, mutta kun näytin saamaani lappua, niin viittoilivat ajamaan eteenpäin.

Jatkoin matkaa ja kukaan ei pysäyttänyt. Vähän matkan päässä oli sitten raja-alue, jonne pääsin näyttämällä saamaani lappua. Odottelin hieman aikaa Liettuan puolen puomilla kunnes paikalle saapui rajavartija, otti paperini ja häipyi jonnekin sisälle. Vähän päästä hän sitten palasi ja päästi jatkamaan matkaa.

Seuraavana vastaan tuli Venäjän raja. Siellä oli ihan tyhjää. Passintarkastus sujui nopeasti ja pääsin tullin puolelle odottelemaan. Paikalla ollut vartija koetti pummata röökiä, mutta eihän minulla moisia ollut. Madventuresissa joskus vihjattiin, että matkustaessa kannattaa aina pitää mukana tupakkaa vaikka ei itse polttaisi. Pitänee kirjata muistiin jonnekin sinne pienten setelien viereen.

Loputa tullivirkailija suvaitsi saapua paikalle ja jostain syystä tarkisti ensin jälkeeni tulleet venäläiset autot. Noin tunti meni koko rajanylitykseen. Jälkeenpäin laskien tämä oli silti reissun neljästä Venäjän rajan ylityksestä se nopein.

Venäjän puolella pitkät rekkajonot odottelivat pääsyä Liettuan puolelle. Tiet huononivat EU-rahoitteisista venäläistasoisiksi ja kylien läpi ajaminen oli edelleen hidasta. Huoltoasemalla sain yllättäen tankata ennen maksamista. Vähän ennen Kaliningradia pysähdyin syöttämään hotellin osoitteen navigaattoriin.

Perillä reitti meni kaupungin läpi ja päätyi puistoon. Kiertelin vähän aikaa lähistöä ja lopulta tajusin, että tyhjältä vaikuttavan business centerin nimi onkin sama kuin varaamani hotellin. Menin sisälle ja aulavahti osoitti seitsemänteen kerrokseen. Ylhäältä löytyikin sitten respa ja käsittämättömän iso huone. Pelkkä kylpyhuone oli samaa kokoluokkaa kuin jotkin hotellihuoneet, joissa olin joskus yöpynyt.

Suihkun kautta kohti keskustaa. Pian tulikin vastaan kaupungin kenties kuuluisin nähtävyys, itse hirviö. Neuvostojen taloa pidetään yleensä yhtenä maailman rumimmista rakennuksista.

Paikalla oli aikoinaan Itä-Preussin Königsbergin linna, joka suurimmalta osaltaan tuhoutui toisessa maailmansodassa. Brežnevin aikana jäljelle jääneet rauniot siivottiin pois ja tilalle alettiin rakentaa alueellista hallintorakennusta. Alla ollut maaperä ei kuitenkaan kestänyt betonikolossin painoa ja koko rakennus jäi tyhjäksi. Vuonna 2005 se maalattiin ulkopuolelta kaupungin juhlavuoden takia, mutta muuten se on edelleen pelkkä tyhjä kuori.

Toivottavasti rakennus jää jäljelle. Itä-Pasilan tapaan se on omalla tavallaan arkkitehtuurin historiaa.

Joen rannalta löysin turistinähtävyytenä toimivan vanhan neuvostoliittolaisen sukellusveneen. Harmittavasti tulin paikalle niin myöhään, että lipunmyynti oli jo kiinni. Vene oli vuonna 1968 rakennettu Foxtrot-luokan luokan sukellusvene, joka toimi Neuvostoliiton pohjoisessa laivastossa ja sittemmin Venäjän Itämeren laivastossa vuoteen 1999 asti. Piti tyytyä kuvaamaan sitä ulkopuolelta.

Jatkoin matkaa Königsbergin siltojen kautta katedraalille. Aikoinaan kaupungin keskustassa oli seitsemän siltaa, jotka yhdistivät joen rannat kahden ison saaren kautta. Joku keksi pohtia onko mahdollista kulkea kaikkien siltojen kautta niin, että kutakin siltaa käyttää vain kerran. Matemaatikko Leonhard Euler todisti tämän mahdottomaksi ja loi perustan topologialle, yhdelle matematiikan tyylikkäimmistä osa-alueista. Alkuperäisistä silloista on jäljellä enää kaksi.

Königsbergin katedraalin rakentaminen alkoi joskus 1300-luvulla ja jatkui katedraalien normaaliin  tapaan useita satoja vuosia. Elokuussa 1944 brittiläiset pommikoneet sitten osuivat siihen ja paikka jäi vuosikymmeniksi pelkäksi raunioksi. Korjaus alkoi vasta 1990-luvulla ja kesti vuosikymmenen.

Katedraalin reunalla on Filosofi Immanuel Kantin hauta. Kant oli kotoisin täältä, teki koko uransa Königsbergin yliopistossa ja lopulta haudattiin katedraalin sisälle. Myöhemmin jäännökset siirrettiin ulkopuolella olevaan kappeliin ja lopulta nykyiseen mausoleumiin.

Muukin vanha Königsbergin keskusta kärsi toisen maailmansodan pommituksista ja sittemmin Neuvostoliiton rakennuspolitiikasta. Vanhoja rakennuksia ei käytännössä ole jäljellä. Viime vuosina joen rannalle on rakennettu retroversioita vanhoista taloista.

Istuin terassille ja tilasin oluen. Venäjällä ei tuntunut olevan oikein kunnollista pubikulttuuria. Isoimmissa kaupungeissa kuten täällä tai Petroskoissa oli tietysti länsimaalaisen tyylisiä rantaterasseja, mutta paikalliset hakivat oluensa kaupasta pullo kerrallaan ja nauttivat ne puistoissa. Oluttahan täällä ei alkoholijuomaksi lasketa.

Joen rannalta kävelin pohjoiseen Voiton aukiolle, Площадь Победы. Siellä olikin jo perinteisempi venäläinen tyyli. Kirkko ja ostoskeskus olivat molemmat 2000-luvun uustuotantoa. Mainoksissa näki paljon saksan kieltä. Ilmeisesti entinen Itä-Preussin Königsberg houkuttaa saksalaisia turisteja. Hotellille päin kävellessä tuli vielä vastaan outo kokoelma vanhoja miliisiautoja.

Hotellissa ei ollut tarjolla aamiaista eli liikkeelle heti ketjujen rasvauksen jälkeen. Eilen niin tyhjälle pihalle oli nyt ilmestynyt parkkiin paljon autoja. Työt olivat ilmeisesti taas alkaneet maanantaiaamuna.

Suuntasin pohjoiseen kohti Kuurinkynnästä. Kaupungin keskusta oli näin arkena paljon ruuhkaisempi. Heti ulkopuolelta alkoi kuitenkin moottoritie, jota pitkin lyhyt matka meni nopeasti. Kannaksen läpi ajamisesta veloitettiin jokin luonnonsuojelumaksu, joka moottoripyörältä oli 150 ruplaa.

Tie kulki keskellä kannasta tiheässä pusikossa. Meri vilahti aina välillä jostain puiden välistä. Poikkesin alueen museossa, joka oli sekalainen kokoelma paikallista kulttuurihistoriaa, puusta veistettyä taidetta, alueen luonnonhistoriaa ja jopa eläintarhaa.

1700-luvulla kannakselta kaadettiin puita niin paljon, että hiekkadyynit alkoivat peittää kyliä. Preussin hallinnossa asia huomattiin ja 1800-luvulla aloitettiin laajat uudelleenistutukset. Näiden jäljiltä alue on yhä edelleen enimmäkseen metsää, jonka juuret taitavat pitää koko paikkaa kasassa.

Puolivälissä kannasta vastaan tuli raja-asema, jossa oli pientä jonoa. Samoihin aikoihin paikalle saapui joku ruotsalainen 660 Ténéréllä. Oli tulossa Keski-Euroopasta ja menossa Ruotsiin laivalla Liettuasta. Täytettiin hänelle pyörän tullauskaavake ottamalla mallia omastani, jonka olin täyttänyt jo etukäteen. Venäjän puolelta päästiinkin läpi suhteellisen nopeasti.

Liettuan puolella menikin sitten odottelussa pari tuntia. Jostain syystä jono ei pitkään aikaan liikkunut mihinkään. Ihmeteltiin siinä tien laidalla istuessa mikä maksaa, kun periaatteessa oltiin EU-kansalaisia kotimaahan tulossa.

Lopulta rajapuomi aukesi ja samalla alkoi sataa vettä. Sadekuuro kauaa kestänyt, mutta sitten syttyi bensavalo. Nidan kohdalla ajoin keskustan läpi ja yritin tähyillä huoltoasemaa, mutta eipä löytynyt. Paikka näytti olevan aika puhtaasti lomailukeskus. Laskeskelin bensan riittävän Klaipeidaan ja jatkoin matkaa.

Tie päättyi suoraan lauttarantaan, jossa viittilöivät ajamaan autojen ohi lautan keulille. Kapean salmen ylitys ei kestänyt montaakaan minuuttia. Keskustan puolen rannasta löytyikin sitten huoltoasema, jossa 18 litran tankkiin meni täydet 18 litraa.

Ajoin suoraan kaupungin läpi kohti Riikaa. Ensimmäiset sata kilometriä moottoritietä Kaunaksen suuntaan ja sitten pari sataa kilometriä pohjoiseen hieman pienempää tietä. Vettä satoi useampaan otteeseen, välillä aika reilustikin. Pienten kylien läpi ajaminen oli taas hidasta. Tankkaus vielä kertaalleen vähän ennen Riikaa.

Hotelli löytyi helposti hiljaisen kadun varrelta ja mopon sai parkkiin sisäpihalle. Kaupungille lähtiessä olin ensin hieman hukassa keskustan suunnan kanssa. Kohta kuitenkin tunnistin korkean Radisson-hotellin, jossa aikoinaan oltiin täällä pikkujoulureissulla.

Kävelin vanhan kaupungin puolelle syömään terassille ja kastuin, kun ukkoskuuro kulki yli.

Seuraava päivä aurinko paistoi taas. Ajomatka Riikasta Tallinnaan oli yhtä tylsä kuin aina ennenkin. Perillä olin reilusti ennen laivan lähtöä ja kulutin aikaa kiertelemällä satamaa. Eipä siellä juurikaan mitään nähtävää ollut.

Tällä kertaa pyörät ohjattiin normaaleille autopaikoille vierekkäin ja sidottiin yhdellä liinalla kahden pyörän yli vedettynä. Olipa taas uusi variaatio aiheesta.

Eihän se Venäjä nyt niin vaikea paikka ollut. jos rajan ylittäminen viisumeineen olisi hieman helpompaa, niin siellä voisi poiketa useamminkin.