Syksyllä 2011 ilmoittauduin Vantaan aikuisopiston venäjän kielen alkeiskurssille. Ajattelin opetella ainakin kyrilliset kirjaimet ja hieman perussanastoa ennen kuin uskaltautuisin lähtemään Venäjälle moottoripyörällä. Kun niinkin ihmeellinen paikka on tuossa ihan vieressä, niin pakkohan sitä on käydä katsomassa.

Kurssi pidettiin iltaisin Tikkurilan Peltolan koululla, jonne oli helppo mennä suoraan töistä. Alku oli helppoa ja kyrilliset kirjaimet tulivat tutuksi hyvin nopeasti. Venäjä on indoeurooppalainen kieli kuten englanti eli sanastossakaan ei ollut ongelmia. Kielioppi oli tietysti vaikeampi juttu. Peruskurssi meni läpi heittämällä, mutta jatkokurssi hyytyi kielen käytön puutteeseen. Lopetin homman suosiolla. Jatketaan myöhemmin, jos tulee tarvetta.

Keväällä 2012 lähdin testaamaan oppimaani Pietariin. Tilasin matkatoimistolta viisumin ja hotellin pitkäksi viikonlopuksi perjantaista maanantaihin. Junalipun Allegro-junaan ostin suoraan VR:n nettikaupasta. Tätä parempaa matkustustapaa ei löydy. Tikkurilan asemalla junaan ja Pietarin asemalla ulos. Venäläisten rajanylitysten paperisota hoituu kätevästi matkan aikana. Pesee lentämisen mennen tullen.

Juna pysähtyi matkalla muutaman kerran Suomen puolella ottamaan mukaan matkustajia, mutta muuten olisi voinut kuvitella olleensa lentokoneessa. Matka kului kirjaa lukien. Juha Valsteen Ihmislajin synty oli silloin uusinta mitä ihmislajin evoluutiosta löytyi, mutta nyt jo hieman vanhentunutta tietoa. Viipurin kohdalla tuli otettua jokunen kuva. Aika masentavan näköistä seutua.

Kolmen ja puolen tunnin päästä nousin junasta Pietarin asemalla. Hotelli olisi toisella puolella kaupunkia eli ensiksi pitäisi päästä metroon. Lippuluukulla annoin sadan ruplan setelin ja sanoin четыре eli neljä vahvistaen tätä vielä neljällä sormella. Olin tietysti etukäteen selvittänyt, että yksittäinen metropoletti maksaa 25 ruplaa. Sain kouraani neljä polettia ja suunnistin metroon ylpeänä tästä huikeasta kielellisestä suorituksesta.

Metro kulkee melkoisen syvällä. Tämä johtuu osittain paikan ongelmallisesta geologiasta Neva-joen suiston alla ja osittain kylmän sodan aikaisesta suunnittelusta. Metrotunneleita kun oli tarkoitus käyttää myös pommisuojina. Etenkin vanhojen linjojen asemat ovat upeita paikkoja. Marmoripylväiden ja kristallikruunujen alla oli vaikea mieltää olevansa metroasemalla.

Pian olinkin keskustan toisella puolella. Hotelli oli vain reilun korttelin päässä metroasemalta. Korttelit ovat kuitenkin aika isoja eli useampi sata metriä piti kävellä. Huone löytyi, mutta olikin siivoamatta bileiden jäljiltä. Ei kun takaisin respaan pyytämään uutta huonetta. Tympeän oloinen nainen antoi uuden avaimen anteeksi pyytelemättä. Venäläinen asiakaspalvelu osoittautui maineensa veroiseksi. Uusi huone oli kuitenkin ihan siisti.

Lähdin kaupungille ihmettelemään. Kävelin takaisin Dostojevskajan metroaseman ohi Nevski prospektille ja sitä pitkin kohti keskustaa. Korttelit olivat edelleen isoja ja metroasemat harvassa. Kävelyä tulisi riittämään, mutta onneksi tuo on aina sujunut.

Nevski prospekt on komea katu. Vaikka kaupungin yleisilme on hieman nuhjuinen, niin toinen toistaan upeammat palatsit luovat vaikuttavan ympäristön. En muista kuinka mones vierailemani pohjolan Venetsiaksi kutsuttu kaupunki tämä on, mutta termi oli taas hieman liioittelua. Leveä Fontanka ja muut kanaalit ovat kyllä hienoja, mutta ei niitä nyt niin paljon täällä ole.

Poikkesin Singerin talon kuuluisassa Dom Knigi -kirjakaupassa ostamassa pari postikorttia. Eivät myyneet postimerkkejä, mutta muuten juuri niin hieno paikka kuin kirjakauppa vain voi olla. Pitkähkön kävelylenkin jälkeen palasin sitten takaisin ja kävin syömässä hotellin ravintolassa. Siellä oli tyhjää ja ruokakaan ei ollut mitään ihmeellistä. Huomenna sitten jonnekin muualle.

Lauantaiaamuna lähdin liikkeelle jo hyvissä ajoin ennen Eremitaašin avautumista. Ajoin metrolla keskustaan ja kävelin palatsiaukiolle. Paikkahan oli tuttu lukemattomista elokuvista. Näin hiljaisena aamuna se vaikutti jotenkin suunnattomalta lavasteelta, joka vain odotti mellakoivia ihmisjoukkoja.

Talvipalatsin tunnisti jo kaukaa väristä. Nykyistä vihreän ja valkoisen yhdistelmää pitää rakennuksen itsestään selvänä värinä, mutta vuosien varrella se on maalattu uudestaan moneen kertaan. Alkuperäinen väri oli kai vaaleanpunainen.

Sisäpihalla oli jo pieni jono ja se eteni aika hitaasti. Jonotus jatkui vielä jonkin matkaa sisäpuolellakin. Lippuluukulla selvisi, että täällä on kaksoishinnoittelu. Venäjän passilla olisi päässyt sisään halvalla, ilman sitä piti maksaa turistihinta. Oikeastaan ihan järkevää. Ihmisiä vartenhan museot ovat olemassa ja pitäähän paikallisillakin olla mahdollisuus käydä siellä.

Eteishallin portaikko oli selvästi suunniteltu tekemään vaikutus sisääntulijoihin. Se toimi.

Lähdin ensin kiertämään antiikin nähtävyyksiä. Ensimmäisenä löytyi tyylikkäitä assyrialaisia kohokuvia Nimrudista. Egypti-osastolla oli tietysti vakiomuumionsa, mutta ei mitään erityisen mieleen jäävää ainakaan näin maallikolle.

Kreikkalais-roomalaisen historian puolella patsaita ja rintakuvia oli riittävästi. Tavanomaiset epäillyt kuten Augustus ja Hadrianus tietysti löytyivät ja aika paljon muitakin Rooman keisareita. Yhdestä antiikin ajan seitsemästä ihmeestä, Olympian Zeus -patsaasta, oli aika komea kopio.

Huoneet olivat poikkeuksetta vaikuttavia. Välillä ei oikein osannut päättää keskittyisikö näytteillä oleviin esineisiin vain arkkitehtuuriin. Venäjän kielen oppitunneilla opettaja varoitteli, että Eremitaašiin ei pidä rynnätä ajatuksella nähdä kaikki mahdollinen heti. Sehän on kuitenkin se ainoa oikea tapa. Nyansseja voi sitten hakea jälkeenpäin.

Lasikaapit ovat aina yhtä ärsyttäviä kuvattavia. Jos kuvasta ei heijastu oma naama, niin vähintään jokin ikkuna tai lattialaatta. Kreikkalaisten juoma-astiat olivat varsin mielikuvituksellisia, mutta tuskin kovin käytännöllisiä.

Jumaltarustojen hahmot ovat aika vakiintuneita esitystavaltaan. Athena on aina kylmän etäinen ja Silenus näyttää vanhalta juopolta. Arkkityyppejä yhtä kaikki.

Julius Caesarin rintakuvat ovat harvinaisia verrattuna moniin seuraajansa, mutta tämä on ymmärrettävää ihan jo ihan valtakautensa pituuden takia. Eräs aikalainen kutsui Gaiusta kaljuksi huoripukiksi ja jos kirjoittaa Googlen kuvahakun ’julius caesar bust’, saa kattavan kokoelman erilaisia hiusrajoja. Patsaitahan aina kaunisteltiin hieman ja todellisuus lienee hieman vielä kaljumpi.

Antiikkiosaston jälkeen siirryin seuraavaan kerrokseen taidepuolelle. Taiteesta ymmärrän vielä vähemmän kuin historiasta eli enemmän taas tuli ihailtua paikan arkkitehtuuria. Portaikot ja pylväshallit olivat aika huikean näköisiä.

Vanhemmista taiteilijoista jäi mieleen Leonardo da Vincin alkupään tuotantoon kuuluva Benois Madonna ja Michelangelon hieman viimeistelemätön kyykyssä oleva poika.

Muuta taidetta olikin sitten aivan silmitön määrä. Rembrandtin ja muutaman muun kuuluisamman nimet tiesin, mutta suurin osa oli ihan outoja. Rubensin taulut oli kyllä helppo tunnistaa.

Rubensin Tarquinius & Lucretia -maalauksella oli varsin mielenkiintoinen historia. Se katosi Berliinin lähistöllä olleesta linnasta 1945, kun Neuvostoliiton armeija eteni Saksaan. Vuonna 2003 joukko epämääräisiä venäläisiä liikemiehiä otti yhteyttä saksalaiseen taideasiantuntijaan myydäkseen teoksen. Erinäisten käänteiden jälkeen maalaus osoittautui aidoksi ja Saksa vaati sitä palautettavaksi. Venäläinen oikeus kuitenkin totesi sen kuuluvan laillisesti nykyiselle venäläiselle omistajalleen. Yksimielisyyttä ei ole saavutettu vieläkään ja toistaiseksi restauroitu taulu roikkuu Talvipalatsin seinällä.

Tarina toi mieleen aikoinaan lukemani kirjan Katariina Suuren Pietarin lähellä sijainneen Tsarskoye Selo -palatsin meripihkahuoneesta. Kun saksalaiset hyökkäsivät Venäjälle, heti etujoukkojen perässä tulivat ryöstöjoukot, joiden tehtävä oli kerätä talteen kaikki aarteet. Sotaonnen sitten käännyttyä muutamaa vuotta myöhemmin venäläiset tekivät saman toisinpäin.

Lasikaapissa ollut riikinkukkokello oli aika käsittämätön. 1700-luvulla rakennettu mekaaninen kellopeli, jonka linnut kääntelevät päitään, levittelevät kultaisia sulkiaan ja soittavat musiikkia säännöllisin väliajoin. Nykyisin kellopeliä käytetään vain kerran viikossa keskiviikkoiltaisin eli jäi valitettavasti tuo spektaakkeli näkemättä.

Kellopelin kanssa samassa huoneessa oli myös aika hieno antiikin tyylinen lattiamosaiikki.

Valtaistuinsali on yksi paikan suurimpia huoneita. Alunperin värikkäämmällä marmorilla sisustettu huone tuhoutui tulipalossa ja nykyinen 1800-luvulla kunnostettu versio on vaaleampaa Carraran marmoria. Ilmeisesti toimii paremmin näin sisätiloissa kuin Finlandia-talon ulkoseinissä.

Sitten seurasikin taas sarja tyylikkäitä huoneita: Military Galleryn seinillä on satoja Napoleonia vastaan taistelleita kenraaleja, Armorial Hall oli virallisia seremonioita varten, Malachite Room yksityisempi vastaanottohuone ja Rotunda muistutti pylväineen lähinnä antiikin temppeliä.

Välissä oli Aleksanteri Nevskin sarkofagi ja muistomerkki. 1200-luvulla elänyt Aleksanteri on Venäjän ehkä kuuluisin kansallissankari. Hän oli sotapäällikkö joka hallitsi Novgorodin, Kiovan ja Moskovan muodostamaa aluetta itäisen Kultaisen Ordan mongolivaltion alaisuudessa. Maine perustuu lähinnä sotavoittoihin läntisiä vastustajia vastaan.

Pietari Suuri teki hallitsijakautensa alussa 18 kuukauden kiertomatkan Länsi-Eurooppaan, jossa hän opiskeli muun muassa laivanrakennusta. Näiltä ajoita museossa on kokoelma navigointi-instrumentteja ja pienoismalli mökistä, jossa Pietari asui Hollannin Zaandamissa. Matka vaikutti suuresti nuoreen Pietariin ja teki tulevasta Pietarin kaupungista hyvin länsimaisen.

Tässä vaiheessa paikkoihin alkoi jo turtua. Huone toisensa jälkeen oli täynnä mitä ihmeellisempiä esineitä ja huonekaluja, mutta mihinkään ei enää osannut keskittyä.

Virkistäväksi vaihteluksi löytyi sitten hieman vanhempaa historiaa. Samarkandin kaupungin ympärillä ollut Sogdian sivilisaatio oli minulle ihan uusi tuttavuus, mutta teki aika tyylikästä taidetta.

Gruusialainen pohjoisnapakeskeinen maailmankartta 1800-luvun alkupuolelta oli mielenkiintoinen. Suomi näyttäisi siinä olevan vielä osa Ruotsia ja Amerikan mantereen pohjoisosat hieman hämärän peitossa.

Ehdin vilkaista muutaman huoneen kansantieteelliseltä osastolta, kun kamerasta loppui patteri ja sain tekosyyn lähteä pois. Viitisen tuntia tuli paikkaa kierrettyä ja siinä ajassa ehti käydä läpi vain Talvipalatsin pari ensimmäistä kerrosta. Pitää varmaan joskus tulla uudestaan.

Ulos mennessä löytyi sopivasti pieni postitoimisto, josta ostin pari postimerkkiä. Kävelin sitten takaisin hotellille lepäilemään vähäksi aikaa. Myöhemmin poikkesin viereisessä ostoskeskuksessa ostamassa naposteltavaa ja juotavaa illaksi. Vodka oli halvempaa kuin viini.

Illalla löysin hotellin alapuolelta kellarikerroksesta ukrainalaisen ravintolan. Paikka oli lupaavasti aika täynnä, mutta pöytä yhdelle silti löytyi. Ruoka oli aivan loistavaa. Tänne olisi pitänyt älytä tulla jo eilen.