Aamu oli taas aurinkoinen eli hyvä päivä ajaa. Lähdin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Maksoin parkin hotellin respaan ja sain pyörän ulos kuittia vastaan.

Samaa reittiä takaisin Murmanskin valtatielle. Tankkaus meni vähän sähläämiseksi. Huonolla kielitaidolla etukäteen maksaminen ei ole aina helppoa. Lopulta homma kuitenkin onnistui. Suuntasin muutaman kymmenen kilometrin päässä olevaan Prääsään. Paikka osoittautui aika mitättömäksi pikkukyläksi. Kuvasin kirkon ja jatkoin matkaa.

Aunuksessa oli tarkoitus poiketa, mutta en nyt muistanut sen venäjänkielistä nimeä. Laitoin navigaattoriin kohteeksi Lotinapellon ja lähdin ajamaan etelään päin. Venäläiseen tapaan tien varrella oli säännöllisin väliajoin taukopaikkoja, joissa oli autojen korjausramppeja. Täkäläisten teiden kunnon ja paikallisten ajotavan perusteella moiset olivat varmaan tarpeellisia. Valtatie oli kyllä aika hyväkuntoista.

Vähän ennen Lotinapeltoa huomasin tienviitan Olonetsiin. Sehän se Aunus oli venäjäksi. Poikkesin tieltä vilkaisemaan keskustaa. Aika tylsän näköinen paikka. Ajoin läpi ja palasin takaisin valtatielle joen vartta pitkin, mikä olikin sitten aika tyylikästä seutua. Osa vanhoista karjalaisista taloista rannalla oli hieman rapistuneessa kunnossa, mutta yleisvaikutelma oli kuitenkin yllättävän siisti.

Lotinapellon lähellä ylitin Syvärin hieman erikoisempaa siltaa pitkin. Sillan keskiosa nousisi tarvittaessa ylöspäin, jotta jokea pitkin kulkevat laivat mahtuisivat kulkemaan ali. Näitä ei ihan joka paikassa näe.

Seuraavana vierailukohde oli Laatokanlinna. Paikka on nykyään hiljainen pikkukylä Olhavanjoen varrella, mutta se on yksi Pohjois-Venäjän vanhimmista kaupungeista ja viikinkiaikana merkittävä kauppapaikka. Tästä kulki aikoinaan yksi viikinkien kauppareitti reitti Itämereltä Mustalle merelle. Alkuperäiset asukkaatkin olivat enimmäkseen skandinaaveja.

Ajoin yhden luostarin ohi kunnes vastaan tuli vanha linnoitus. Siitä on nykyään ehjänä vain toinen reuna, joen puoli on kadonnut jonnekin. Jäljellä olevassa osassa on museo, joka kertoo linnan ja alueen historiaa. Alkuperäinen linnoitus paikalle rakennettiin jo 1100-luvulla, mutta sen jälkeen se oli tuhottu ja uudelleen rakennettu moneen kertaan ruotsalaisten kanssa käytyjen sotien takia.

Museon lipun ostaminen kävi helposti, mutta ovella ollut nainen yritti kovasti selittää jotain. Kun en mitään ymmärtänyt, niin hän kohta kyllästyi ja huitoi menemään sisään. Museo oli yllättävän tyylikäs. Asiat oli esitetty informatiivisilla tauluilla ja kuvaelmilla niin, että niiden ulkoasu sopi ympärillä olevaan vanhaan rakennukseen. Joku oli ihan oikeasti nähnyt vaivaa.

Sisäpihalla oli puinen tsasouna ja vanha kirkko. Tsasounaan ei päässyt, mutta Pyhän Yrjön kirkkoon sai mennä. Kenkien päälle piti laittaa siniset suojapussit. Kirkko on yksi Venäjän vanhimmista ja seinillä on erittäin harvinaisia freskoja kirkon rakennusajalta. Sisällä ei tietenkään saanut kuvata, mutta maalaukset olivat kyllä komeita. Joku nuori tyttö maalasi siellä kankaalle jäljennöstä yhdestä seinällä olleesta enkelistä.

Linnoituksen jälkeen jatkoin joen vartta ylöspäin Pyhän Nikolauksen luostarille. Joulupukin luostari näytti olevan remontissa. Kiertelin vähän aikaa pihalla ja poikkesin sitten sisällä kirkossa. Ehdin ottaa muutaman kuvan ennen luin joku tuli sanomaan, että siellä ei saa kuvata. Portin vieressä oli pieni matkamuistomyymälä, joka myi käytännössä vain uskonnollista sälää.

Palasin vielä takaisin keskustaan toista luostaria katsomaan. Se oli omistettu ortodoksiseen tyyliin Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumiselle. Sama asia, jota katolilaiset juhlivat taivaaseen ottamisena. Teologinen ero on kai siinä oliko Maria kuollut ennen taivaaseen pääsemistään.

Luostari olikin ihan asuttu paikka, ainakin kotieläinten perusteella. Ihmisiä ei juurikaan näkynyt. Muurien ympäröimä alue oli aika suuri ja sisäpuolen rakennukset vaihtelevassa kunnossa. Puutarha ja useimmat rakennukset olivat hyvin hoidettuja, mutta muutama oli käytännössä raunioina. Pieni kellokatos oli hieno.

Askeettinen Taivaaseen ottamisen kirkko on pohjoisin säilynyt Kiovan Venäjän aikainen rakennus, muutama sata metriä pohjoisemmassa kuin linnakkeessa ollut Pyhän Yrjön kirkko. Pienessä museossa oli aika tavallisen perinteistä luostarikamaa. Valokuvauskielto ei ollut suuri menetys.

Sitten Olhavajoen vartta kohti Volkhovia. Matka ei ollut pitkä. Kaupunki näytti olevan perinteinen yhden tehtaan paikkakunta. Rakennukset olivat lähes pelkästään vain työntekijöiden kerrostaloja. Ohi ajaessa oli alumiinitehtaalla ilmeisesti juuri vaihtunut vuoro, kun ihmisiä meni molempiin suuntiin. Tehdasta pyörittävä vesivoimala on Venäjän vanhin.

Hotelli löytyi helposti keskusaukiolta. Respassa osasivat jopa auttavasti englantia. Huone järjestyi, mutta parkkipaikka aiheutti miettimistä. Henkilökunnan mielestä ei ollut turvallista jättää moottoripyörää ulos yöksi. Lopulta he keksivät, että pyörän voisi ajaa sisäpihan takaovesta sisälle käytävään yöksi. Pari sataa kiloa painavan pyörän järjestäminen rapun yli kapeasta ovesta sisään oli aika taiteilua, mutta onnistui kuitenkin. Myöhemmin kaupungilla aloin ymmärtää asiaa. Kaikkein surkeimmissakin romuautoissa ja jopa kaupan pikakahvipurkeissa oli täällä varashälyttimet.

Pieni kävelylenkki kaupungilla varmisti paikan täysin kuolleeksi. Ostin kaupasta vettä, kaljaa ja chipsejä iltaevääksi ja palasin hotellille. Poikkesin baarissa kysymässä ruokaa ja yllättäen siellä puhuttiin ihan hyvin englantia. Lupasivat improvisoida jotain. Sain sitten Olivier-salaattia, kasviksia, pihvin ja ranskalaisia. Pihvi oli pieni ja kuiva, ranskalaiset hieman nahkeita. Nälkä lähti, mutta olihan se aika kontrasti eiliseen luksusateriaan. Illalla television Transporter-leffan seuraamista ei venäläinen dubbaus juurikaan häirinnyt.

Jälleen kerran aurinkoinen aamu. Kauankohan tätä mahtaa kestää? Englannintaitoinen henkilö ei ollut aamiaisella paikalla, mutta onnistuin silti saamaan munia ja pekonia aamupalaksi. Pyörän peruutus ulos rapusta kävikin yllättävän helposti. Respasta antoivat vielä lähtiessä lahjaksi postikorttisarjan Volkhovista. Ei maailman hienoin hotelli, mutta palvelu oli todella mukavaa.

Takaisin tylsälle Pietarin valtatielle kohti Pähkinälinnaa. Täällä tuntui korostuvan ilmiö, johon olen törmännyt muuallakin. Ison moottoripyörän oletetaan aina ajavan lujaa. Moni auto väisti pientareelle, kun taustapelissä näkyi moottoripyörän ajovalo. Ei tuhansien kilometrien reissuja voi koko ajan ajaa lujaa.

Vähän ennen Pietaria huonohko tie kääntyi Pähkinälinnaan päin. Keskusta olikin ihan Neva-joen lähtöpaikassa. Kuuluisa Pähkinäsaaren linna näkyi kyllä hyvin rannalle, mutta mitään kulkutapaa sinne ei löytynyt. Tyydyin ottamaan muutaman kuvan.

Seuraavaksi kohti Novgorodia. Ensin Pietarin kehätielle ja sieltä Pietari-Moskova valtatielle. Tie oli täällä hieman leveämpää kuin Pietarin itä- ja pohjoispuolella, mutta kaistamerkinnät olivat edelleen yhtä epämääräisiä. Viivasuora tie meni välillä kylien läpi tai oikeastaan kylät koostuivat tien vierellä olevista taloista. Hieman ehkä vauhti hidastui niiden kohdalla.

Vasemmalle kääntymistä varten ei ollut ramppeja tai edes kaistoja. Tämä tuli ongelmaksi, kun bensavalo syttyi ja näin huoltoaseman tien toisella puolella. En tiennyt koska tällä puolella tulisi seuraava ja päätin kääntyä. Sivutien risteyksen kohdalla sain sitten itseni keploteltua takaisin toiseen suuntaan ja tankille. Etukäteen maksamiseen alkoi jo tottua. Sitten taas mutkan kautta etelän suuntaan.

Reissun vaarallisin läheltä piti -tilanne sattui, kun edellä ajava maasturi yhtäkkiä hiljensi ruuhkan takia. Ilmeisesti edessäpäin joku kääntyjä tukki kaistaa. Paniikkijarrutuksessa taisi takapyörä nousta hieman, mutta pysyin sentään pystyssä. Jatkossa muistin sitten pitää hieman enemmän turvaväliä.

Novogorodin risteyksestä navigaattori vei helposti keskustan kautta hotellille. Paikka oli nimetty Sadkoksi kuuluisan venäläisen keskiaikaisen tarinasankarin mukaan. Aulan kirjavat seinämaalaukset ilmeisesti kuvasivat häntä. Respassa ottivat passin talteen ja sanoivat, että hotellin edustalle on ihan turvallista jättää moottoripyörä. Kai ne tietävät.

Lähdin sitten kävelemään takaisin keskustaan päin. Sillalta kuuluisa kreml jo näkyikin hiekkarannan vieressä. Kaupungin nimi on suoraan käännettynä uusi kaupunki, новый город. Ystävyyskaupunkilistalta löytyykin sitten Uusikaupunki, mutta ei sentään Napolia.

Kiersin linnoituksen toiselle puolelle puiston kautta. Venäläisissä puistoissa oli aina kaikkea kivaa lapsille ja täältäkin löytyi pomppulinnoja. Leveä vallihauta erotti kremlin muurin puistosta ja muusta keskustasta. Leninin patsaskin tuli taas kerran ohitettua.

Kaupunki mainitaan historiankirjoituksissa ensimmäisen kerran joskus 800-luvulla, jolloin se oli jo merkittävä kauppapaikka. Kiovan Venäjän aikoihin paikka oli valtakunnan toiseksi tärkein kaupunki ja myöhemmin 1300-luvulla se oli jo yksi Euroopan suurimpia kaupunkeja. Nykyiset muurit on rakennettu 1400-luvulla.

Pääsisäänkäynti löytyi jokirannan vastakkaisella puolella. Muuri oli sisäpuolelta yhtä hyvässä kunnossa kuin ulkopuoleltakin. Tornit ovat eri aikakausilta ja edustavat eri tyylejä. Korkeasta Kukui-tornista olisi kai ollut hienot näköalat, mutta jostain syystä sinne ei nyt päässyt.

Sodat Ruotsin kanssa, nälänhädät, ruttoepidemiat ja vallan siirtyminen Moskovaan alkoivat hiljalleen heikentää kaupunkia. Lopullinen isku oli oman hallitsijan Iivana Julman vuonna 1570 tekemä kaupungin hävitys. Hieman vainoharhainen tsaari alkoi ilmeisesti pelätä kaupungin vaikutusvaltaa ja hyökkäsi sinne. Venäjällä kaikki on mahdollista.

Valkoinen Sofian katedraali on Venäjän vanhin kirkko, rakennettu joskus vuoden 1050 paikkeilla. Kupolit lienevät myöhemmältä aikakaudelta. Iivana Julman joukot veivät kirkosta kaiken ryöstämisen arvoisen, mutta myöhemmin ne palautettiin sinne. Tarina kertoo, että läntisen sisäänkäynnin pronssiovet olisi ryöstetty joskus Ruotsin Sigtunasta, mutta todennäköisesti ne ovat saksalaisten alunperin Puolaan tekemiä.

Keskellä linnoitusta on vuonna 1862 pystytetty pronssimonumentti, joka juhlistaa Rurikin alueelle perustamaa ensimmäistä valtakuntaa. Sieltä löytyvät lähes kaikki Venäjän historiaan vaikuttaneet henkilöt aina Pietari Suureen asti. Paitsi tietysti Iivana Julma, ymmärrettävästä syystä.

Menin käymään museossa. Normaaliin täkäläiseen tapaan jouduin maksamaan lipusta ulkomaalaisen hinnan. Se ei haitannut, kun paikka osoittautui aika laadukkaaksi. Esineiden selitykset tosin olivat vain venäjäksi.

Näyttely alkoi aivan varhaisimmista ajoista. Paikka kuului esihistoriallisella ajalla samaan kampakeraamisen kulttuurin alueeseen kuin Suomikin. Varsinainen kukoistus alkoi kuitenkin vasta viikinkien idänkauppareittien varrella. Tästä ei ole kovin pitkä matka Volga-joelle ja sen kautta Mustalle merelle. Nykyisin kanaaliyhteys Itämereltä Volgalle kulkee Äänisen kautta.

Museossa oli paljon vanhoja kirjoja, mutta mielenkiintoisempia olivat tuohikirjoitukset. Siinä missä tuohta käytettiin Suomessa kenkiin ja astioihin, niin täällä sitä keksittiin käyttää kirjoitukseen. Vanhimmat ovat 1400-luvulta ja ovat orgaanisesta alkuperästään huolimatta säilyneet lukukelpoisina hapettomassa savikerroksessa.

Jutun juoni on sama kuin Vindolandan roomalaisaikaisissa löydöissä, tekstit ovat arkipäivän kirjeenvaihtoa. 1200-luvulla elänyt koulupoika oli rääpinyt koulun harjoitustehtävien sekaan omia piirroksiaan. Näistä tuohikirjoituksista on myös löytynyt vanhimmat olemassa olevat itämerensuomalaisten kielten kirjoitukset.

Yläkerrassa oli iso venäläisten ikonien näyttely, yksi maailman laajimmista. Juuri Novgorodin kauttahan Bysantin tyyli siirtyi venäläiseen ikonitaiteeseen. Ikonit oli järjestetty aikakausittain nykyaikaan asti ja selitystekstit ovat yllättäen myös englanniksi. Aluksi niitä jaksoi katsella tarkemmin, mutta liika on aina liikaa. Osa oli kyllä aika komeita.

Alkuperäinen noin vuoden 1050 aikoihin tehty Pietarin ja Paavalin ikoni lienee Venäjän toiseksi vanhin ikoni. Seinällä olleet versiot tosin olivat kopioita.

Museon jälkeen kävin tekemässä pienen kierroksen kaupungin nykyisessä keskustassa. Ei oikeastaan mitään mielenkiintoista. Kävelin kremlin kävelysillan kautta takaisin hotellille päin. Matkalla ohitin Jaroslav Viisaan palatsialueen, jossa olisi ollut useampiakin vanhoja kirkkoja jäljellä. Ei vaan nyt enää jaksanut.

Puhelin löysi lähistöltä postitoimiston, josta kävin ostamassa postimerkkejä. Korttejakin koetin etsiä, mutta ei löytynyt. Ei muuten ollut t-paitojakaan missään myynnissä. Kaikkea muuta rihkamaa kyllä oli, mutta nämä kaksi länsimaisen turismin peruspilaria puuttuivat.

Ilta-aterian nautin hotellin ravintolassa. Englanninkieliseltä ruokalistalta löytyi salaattilautanen ja stroganovia. Aika hyvää.