Keväisen Pietarin junakeikan rohkaisemana lähdin sitten Venäjälle moottoripyörällä. Ei se nyt niin ihmeellinen paikka ole. Yleensä matkaillessa ei tule etukäteen hotelleja varattua, mutta kun paikka oli hieman oudompi, niin turvauduin matkatoimistoon. Tilasin viisumin ja hotellivaraukset etukäteen. Normaalista poiketen reissu oli pakko suunnitella etukäteen tarkemmin ja jäisi väistämättä lyhyemmäksi.

Ajoneuvolla Venäjälle meno oli ihan uutta, mutta netistä löytyi tarvittavat kaavakkeet tulostettavaksi. Vakuutusyhtiön mukaan kasko olisi voimassa rajoitetusti, mutta riittävästi. KTM oli sen verran uusi, että siinä oli ajonesto. Green cardin pitäisi toimia normaalisti.

Olin keväällä vaihtanut kypärän reilun kymmenen vuoden Arain käytön jälkeen Schuberthiin. Minulla on kapea Arai-pää, mutta Schuberth sopi silti yllättävän hyvin. Vanhat navigaattorin kanssa käytetyt kypärän kylkeen liitetyt bluetooth-systeemit eivät vaan enää toimineet sen kanssa. Piti ostaa Schuberthin virallinen BT-kauluri, joka sitten käytännössä osoittautui parhaaksi bluetooth-laitteeksi ikinä. Yhteysongelmat katosivat lähes kokonaan ja loput johtuivat lähinnä vanhasta navigaattorista.

Lähdin sitten liikkeelle perjantaiaamuna kymmenen aikoihin. Aurinko paistoi ja matkalla Vantaalta rajalle ei tapahtunut mitään mainittavaa. Rekkajonoja oli hieman Haminan jälkeen. Suomen rajalla jonotin passintarkastukseen autojen perässä, mutta se ei kestänyt kauaa.

Sitten venäjän puolelle. Ensin piti jonottaa passintarkastukseen, josta sai maahantulokortin täytettäväksi. Sen jälkeen tullauskopille, jossa virkailija tarkistaa ajoneuvon ja leimaa paperit. Olin etukäteen täyttänyt ajoneuvon tullauskaavakkeen eli siltä osin homman hoitui sujuvasti. Vielä jäi ihmeteltäväksi maahantulokortin leimaus. Näytin sitä tullimiehelle, joka järjesti siihen leiman. Jonottamisineen koko touhuun meni vajaat pari tuntia. Hyvinhän tämä sujui ensikertalaiselta.

Raja-alueen reunalla passi tarkastettiin vielä kerran. Sen jälkeen reitti Viipuriin oli varsin selkeä. Ensimmäistä kertaa pääsin tutustumaan venäläisiin teihin. Asfaltti oli reikäistä ja reilun kokoiset hiekkapientareet mahdollistivat pysähtymisen missä tahansa. Paikallinen liikennekulttuuri vaikutti aika kaoottiselta. Eivät tunnu säälivän autojaan.

Viipurin keskustaan saavutaan linnan ohi. Pysähdyin etsimään hotellin osoitetta. Navigaattori löysi kadun, mutta ei numeroa. Katu näytti lähtevän rautatieasemalta eli ajoin sinne tutkimaan opaskarttataulua. Ohi käveli suomalainen tyyppi, joka neuvoi hotellille. Sanoi olevansa töissä Venäjälle, mutta ei uskalla tuoda omaa pyöräänsä sinne.

Hotelli löytyikin sitten helposti muutaman sadan metrin päästä. Respassa puhuivat jopa ihan auttavasti suomea. Piti allekirjoittaa paperi, jossa sitoutui noudattamaan hotellin järjestyssääntöjä. Parkkipaikaksi neuvoivat aseman vieressä olevan maksullisen parkin.

Kannoin kamat huoneeseen ja ajoin parkkipaikalle. Pysäköinti huomiseen asti maksoi 50 ruplaa. Kävelin takaisin hotellille, kävin suihkussa ja lähdin kaupungille. Suuntasin suoraan torin ja kauppahallin kautta linnalle.

Linna oli hieno, mutta hieman rapistuneessa kunnossa. Museo oli jo tältä päivältä suljettu. Tajusin nyt vasta aikaeron, kello olikin tuntia enemmän kuin luulin. Torniin kuitenkin vielä pääsisi. Valokuvausluvasta piti maksaa hieman ylimääräistä. Antiikkisen näköisiä paperilappuja nämä venäläiset pääsyliput.

Torni itsessään on aika tyhjä. Reunaa kiertävät portaat ylös ja keskellä on lähinnä vain puisia tukirakennelmia, jotka pitävät ylätasannetta paikallaan. Aikaisemmin täällä on kai ollut ihan oikeita kerroksiakin.

Kupoli on sisältä hyvin kevytrakenteinen. Ohuet metallituet pitävät rakennelmaa kasassa. Ilmeisesti riittää, kun se on paikallaan pysynyt. Ylimmältä tasanteelta vei kapeat kierreportaat muutamaa metriä ylemmäs katon reunalle, missä parveke kiertää kupolia.

Näköalat ympäristöön ja kaupungille olivat loistavat. Näin kauempaa katsottuna rakennusten nuhjuisuus ei näkynyt, vaan kaikki näytti kauniilta auringonpaisteessa. Pieni poikkeus oli tietysti ylhäältäpäin nähdyt linnan katot, jotka selvästi kaipaisivat kunnostusta.

Myyttisen Viipurin pamauksen paikkaa ja olemusta voi vain arvailla. Jotain kuitenkin tapahtui ja hyökkääjät perääntyivät. Muutama kymmenen vuotta myöhemmin Ruotsin arkkipiispa Olaus Magnus keräsi Carta Marina -karttaansa aivan älyttömän määrän kaikenlaista sälätietoa Suomen alueelta ja Viipuri ikuistettiin sinne räjähtävänä tornina.

Jatkoin matkaa keskustasta poispäin vanhoille Pyhän Annan kruunun linnoituksille. Matkalla ohitin Fjodor Apraksinin patsaan. Yksi Venäjän ensimmäisiä amiraaleja johti Pietari Suuren laivaston rakentamista ja päihitti Ruotsin laivaston Riilahden taistelussa Hangon edustalla. Hieman aikaisemmin hän oli voittanut Armfeltin joukot Kostianvirran taistelussa Pälkäneellä. Kuulemma silti mukava mies.

Vallien väliin oli rakennettu mönkijä- ja carting-ratoja. Pienen kiertelyn jälkeen löytyi Viipurin 1710 piiritykselle omistettu muistomerkki. Venäläiset saivat silloin valloitettua Viipurin ja rakensivat sitten nämä vallitukset ruotsalaisia vastaan. Aikalailla ranskalaisen Vaubanin ideoiden mukaisesti rakennettuja bastioneja.

Monrepos’n kartanoon ei olisi ollut enää pitkä matka, mutta jätin väliin. Täytyy poiketa joskus toiste, kun on enemmän aikaa. Kävelin vanhojen porttien kautta takaisin keskustaan. Ihmiset kalastelivat silloilla.

Keskustassa etenin hiljalleen kirjastoa kohti. Suomalaisia turisteja oli paljon liikkeellä. Mikael Agricolan patsas löytyi. Tyyppihän opiskeli täällä aikoinaan. Muutama ihan komea vanha rakennus tuli vastaan. Moni oli remontoitu, mutta osa oli aika surkeassa kunnossa.

Kuuluisan Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston remontti näytti olevan edelleen kesken. Tyylikäs rakennus, funkkista kauneimmillaan. Kurkin ikkunoista sisätiloja, jotka näyttivät jo aika hyviltä. Tätä kirjoitettaessa kolme vuotta myöhemmin kunnostustyö on jo valmistunut ja lopputulos on kai melkoisen komea. Pitää käydä uudestaan katsomassa.

Palasin takaisin vanhalle torille päin. Kauppahalli oli jo kiinni. Pyöreässä tornissa olisi ollut jokin ravintola, mutta jokin siinä ei sytyttänyt. Kävelin rantaa pitkin rautatieasemalle ruokapaikkaa etsiskellen. Vanha kunnon Lenin löytyi taas, mutta ei ravintolaa. Päädyin sitten takaisin hotellille.

Söin hotellin ravintolassa blinejä ja stroganovia, Ihan hyvää. Viereisessä kabinetissa metelöi jokin suomalainen porukka. Huoneen televisio oli perinteistä analogiatekniikkaa ja kaikki ohjelmat dubattuja. Maassa maan tavalla.

Aamulla paistoi taas aurinko. Söin aamiaisen ja kävelin hakemaan pyörän parkkipaikalta. Homma hoitui kuittia näyttämällä. Sitten vain kamat kasaan ja kohti Käkisalmea.

Ajoin ensin TomTomin ohjaamana kaupungin läpi Pietarin valtatielle ja jatkoin sitä etelään. Outoja nämä Venäjän valtatiet. Leveällä tiellä oli kuoppia siellä täällä, ei minkäänlaisia kaistamerkintöjä ja leveät pientareet. Kaistojen lukumäärä riippui siitä kuinka monta autoa sattui sillä hetkellä olemaan vierekkäin. Vaati hieman totuttelemista.

Vähän matkan jälkeen navigaattori ehdotti kääntymistä vasemmalle, mikä olisi tarkoittanut pysähtymistä keskelle tietä odottamaan kääntymismahdollisuutta vastaantulevien kaistan yli. Kun autoja meni koko ajan hurjaa vauhtia molempiin suuntiin, ei ajatus innostanut yhtään. Päätin ajaa eteenpäin kunnes löytyisi paikka, jossa pääsisi kääntymään vasemmalle ylikulkusillan kautta. Parikymmentä kilometriä piti ajaa ennen kuin löytyi.

Päädyin pikkuteille, jotka pahimmillaan muistuttivat asfaltoitua perunapeltoa. Tällaiset tiet tarvitsisivat tasokkaalla jousituksella varustetun enduropyörän, jossa olisi pehmeät sporttirenkaat. Onneksi alla oli juuri sellainen. Mitä huonommaksi tie kävi, sitä iloisemmin KTM pörräsi ja Michelinin Sport Pilotit tarttuivat kiinni jokaiseen ulos sojottavaan asfalttiharjanteeseen. Ikimuistoinen hetki jolloin pyörä ja tie löysivät toisensa.

Nautiskelin niin, että en edes muistanut pysähtyä kuvaamaan tietä. Jos joku vielä kysyy mitä ihmeen tarkoitusta varten katuendurot on keksitty, niin käsken lähteä käymään Karjalassa. Pietari-Käkisalmi -tien risteyksestä löytyi sopivasti Lukoilin bensa-asema. Tankki alkoikin olla jo tyhjä. Ensimmäinen tankkaus Venäjällä ja myös viimeinen, jossa sai tankata ennen maksamista.

Käkisalmella ajelin ensin vähän aikaa ympäriinsä ja pysähdyin sitten torille. Vanha funkis-tyylinen keskusta oli aika tyylikäs, mutta heti sen ulkopuolella alkoi perinteinen venäläinen nuhjuisuus. Tuttuun tapaan keskellä pönötti Lenin, tällä kertaa kädet selän takana.

Aukion vierellä oli jokin pieni ortodoksikirkko. Kuuluu kai nykyään Konevitsan luostarille. Itse luostari olisi mielenkiintoinen paikka ja kohtuullisen lähellä, mutta tällä kertaa ei ollut aikaa.

Hieman keskustan ulkopuolella joen rannalla oli Käkisalmen linna. Linna pihalla oli jokin viikonloppujuhla. Lapsille löytyi pomppulinnoja ja kameliratsastusta. Jollain tyypillä oli jopa pari vaatteisiin puettua apinaa. Venäjällä näköjään saa näitä erikoisempia eläimiä edelleen pitää.

Linnoitukseen oli pieni pääsymaksu. Vallitusten sisäpuolella oli pari rakennusta ja pieni torni. Valkoisessa rakennuksessa olisi ollut pieni museo, mutta ovelta katsottuna se ei näyttänyt kovinkaan kiinnostavalta. Jätin väliin.

Paikka oli alunperin Novgorodilaisten 1100-luvulla rakentama, mutta sen jälkeen vaihtanut omistajaa aika monta kertaa. Alkuperäinen puolustussuunta on siis ollut länteen päin joelle, mikä on varmaan ollut ongelma linnoitusta välillä hallinneille ruotsalaisille.

Linnan torni on aikoinaan toiminut porttina joelle päin. Isot ovet olivat nyt suljettuina. Tornin yläkertaan ei myöskään päässyt, mutta joku oli sopivasti jättänyt pienet tikkaat vallitusten viereen. Kiipesin ylös katsomaan. Tykkiaukkoja oli joka suuntaan, mutta itse tykkejä ei enää näkynyt.

Sitten reitti kohti Sortavalaa. Alkumatka oli möykkyistä asfalttia, mutta muuttui muuttui pian hiekkatieksi. Navigaattori sanoi ajoajaksi neljä tuntia, mutta se johtui vain TomTomin tavasta kuvitella, että hiekkatietä ajetaan vain noin 30 km/h. Laatokkaa ei taida edelleenkään pystyä ajamaan ympäri päällystettyä tietä pitkin ellei käy välillä Suomen puolella. Hiekkatiereitti on kuitenkin maisemiltaan upea.

Sileät sporttirenkaat eivät olleet ihan parhaat mahdolliset hiekalla ajamiseen, mutta pyörän alusta tietysti auttoi asiaa. Paikalliset ohittelivat autoillaan ihan hullua vauhtia. Nimismiehenkiharoista selviytyi näköjään parhaiten ajamalla riittävän lujaa. Muutama yllättävä kuoppa tuli vastaan, mutta onneksi edellä ajoi joku, joka osasi hidastaa.

Perillä huomasin, että kuuluisa silta oli remontissa ja keskustaan piti kiertää mutkan kautta. Pienen edestakaisin ajelun jälkeen tajusin, että remontoitavan sillan pielessä oleva nuhjuisen näköinen rakennus oli juuri etsimäni hotelli Seurahuone. Vaikutti aika autiolta.

Menin sisälle ihmettelemään ja olihan siellä henkilökuntaakin paikalla. Hotelli oli myös remontissa ja vasta osa huoneista oli kunnossa. Ottivat kopion passista ja johdattivat remontin läpi alakertaan pieneen, mutta siistiin huoneeseen. Televisio puuttui, mutta näköala oli järvelle päin ja kylpyhuoneessa jopa lattialämmitys.

Parkkipaikkaa mopolle ei löytynyt ja jätin sen hotellin eteen kadun varteen. Välillä vaan on pakko luottaa hyvään. Ketjuja rasvatessa paikalle tuli joku tyyppi polkupyörällä ja kaupitteli karttoja. En ostanut, mutta lainasin ketjurasvaa polkupyörään. Hotelliin saapui samalla jokin suomalaisporukka. En sentään ollut ainoa asiakas.

Hotellia vastapäätä olevassa puistikossa oli Runonlaulajan patsas, jonka mallina kuuluisa runonlaulaja Petri Shemeikka. Muistutti ulkonäöltään perinteistä mielikuvaa Väinämöisestä.

Keskusta oli aika pieni nyt kun siltaa pitkin ei päässyt toiselle puolella. Isot kivitalot ovat lähinnä pääkadun varressa tai sen läheisyydessä. Kauempana olevat rakennukset ovat sitten pienempiä ja puurakenteisia. Suurin osa oli aika rapistuneessa kunnossa. Värikäs ortodoksikirkko oli virkistävä poikkeus.

Kauempaa katsottuna funkis-tyylinen hotelli Seurahuone oli tosi tyylikkään näköinen. Toivottavasti saavat sen joskus remontoitua kuntoon julkisivua myöten. Kaupungin pitäisi olla suosittu matkailukaupunki, mutta ainakin ihan keskustassa baari- ja ravintolatarjonta tuntui olevan aika köyhää. Osa kai olisi ollut sillan toisella puolella.

Alhaalla satamassa Valamon kantosiipialus saapui juuri laituriin. Sielläkin voisi joskus käydä, mutta se olisi koko päivän keikka.

Lopulta löytyi ravintola erään talon yläkerrasta aika läheltä hotellia. Tarjoilija ei osannut suomea eikä englantia, mutta ruokalista oli sentään suomeksi. Kaikkia listassa mainittuja ruokia ei ollut saatavilla, mutta löytyi kuitenkin jotain. Alkuruokana ollut sienipatee oli aika hyvää, mutta pääruoka olikin sitten lähinnä huoltoasematasoa. Pihvi oli pieni ja paistetut perunat melkoisen suolaisia. Nälkäiselle kelpasi kuitenkin kaikki.