Sunnuntaiaamuna lähdin käymään Tokion eteläpuolella olevassa Kamakurassa. Paikka on kuuluisa vanhoista temppeleistään. Siellä piti hallintoaan Japania 1100-1300 -luvuilla hallinnut Kamakuran shogunaatti. Tällöin nousi vaikuttamaan myös uusi ritariluokka, samurait.

Aluetta yritettiin saada muutama vuosi sitten Unescon maailmanperintölistalle shogunien ja samuraiden syntysijana, mutta koska temppelien lisäksi mitään muuta ei ollut jäljellä, hakemusta ei puollettu.

Junamatka Kamakuraan kesti reilun tunnin. Suurin osa matkasta meni pitkin Tokion esikaupunkialueita. Perillä hyppäsin ulos pienellä pysäkillä ja ihmettelin vähän aikaa olenko oikeassa paikassa. Vierestä löytyi kuitenkin portti Engaku-ji -temppeliin. Sitten vain portaita ylös.

Porttien jälkeen tuli temppelin päähalli. En ollut ennen käynytkään Zenbuddhalaisessa temppelissä. Paikka oli käytännössä yksi iso huone, jossa oli Buddhan patsas. Kattomaalaus oli aika hurja. Kirsikankukat olivat jo aloittelemassa kukkimista, vaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli.

Temppeli on tyylikkäästi vuorten ympäröimässä laaksossa. Ympäröiviin rinteisiin oli upotettu pieniä palvontapaikkoja. Suurin osa paikasta oli tuhoutunut vuoden 1923 maanjäristyksessä, mutta rakennettu sitten uudestaan.

Kuuluisa Shari-den -temppeli, jossa säilytetään kuulemma Buddhan hammasta, on avoinna vain muutamana päivänä vuodessa. Harmillista. Kun kerran olen nähnyt joulupukin leukaluun, niin tuokin olisi ollut hauska nähdä.

Butsunichi-an -temppeli on Hōjō Tokimunen mausoleumi. Tokimune oli Kamakura shogunaatin johtaja 1200-luvulla Mongolihyökkäysten aikaan. Kublai-kaani yritti kahteen kertaan hyökätä japaniin, mutta molemmilla kerroilla laivasto tuhoutui myrskyssä. Myrskyt tunnetaan nykyisin nimellä Kamikaze, jumalten tuuli.

Idänpuoleisessa rinteessä oli vanha hautausmaa ja sen vieressä kukkulan laella kellotorni. Kello on valettu vuonna 1301 ja on nyt yksi Japanin kansallisaarteista. Ylös kiipeäminen portaita pitkin oli ollut rasittavaa, alastulo alkoi jo vaivata polvissakin.

Rinteen toisella reunalla oli lisää vuorenseinämään upotettuja pyhättöjä ja muita pieniä muistomerkkejä. Useimmat turistit kuvailivat lähinnä kirsikankukkia.

Jousiammuntapaikalla joku harjoitteli Kyūdōa, perinteistä japanilaista jousiammuntaa. Tyyli oli varsin vaikuttavaa, osumatarkkuus ei niinkään. Temppelin ulkopuolella kaupattiin paikallisia vihanneksia. Valitettavasti ei ollut juuri nyt tarvetta sipuleille tai kaaleille.

Kävelin katua pitkin alaspäin kohti Kamakuran keskustaa. Seuraavana vastaan tuli Kenchō-ji temppeli. Se on Japanin vanhin Zen-luostari ja merkittävin Kamakuran viidestä Zen-temppelistä. Täällä näkyy hyvin Zen-temppelin rakenne. Ensin tulee ulompi portti, Sōmon,  ja sen jälkeen pääportti, Sanmon. Viereltä löytyy sitten temppelin kello, Bonshō. Kansallisaarre tämäkin, tällä kertaa vuodelta 1255.

Temppelialueella sattui olemaan jokin paikallinen markkinapäivä. Paljon ihmisiä ja myyntikojuja. Ostin paikallisen pikaruoka-annoksen, puutikkuun varrastettuja paistettuja linnunpalasia. Rasvaista ja hyvää. Itse päätemppeli, Butsuden, oli melkoisen iso ja sisältä hyvin vanhan oloinen. Se on siirretty tänne 1600-luvulla Tokion Zōjō-ji -temppelistä.

Seuraava rakennus oli Hattō, itäisen Japanin suurin buddhalainen rakennus. Sisäpuoli oli tylsä halli täynnä penkkejä, mutta kattomaalaus oli upea. Tyyliltään aika lähellä modernia sarjakuvaa.

Alueen perällä oli Hōjō, ylimmäisen papin asuinrakennus. Rakennuksen pihalle vei kullattu portti. Siitä ei päässyt kulkemaan, mutta rakennukseen muuten pääsi sisälle, kunhan taas otti kengät pois jalasta. Tällä kertaa varoitettiin kenkävarkaista ja tarjottiin muovipusseja, joissa kenkiä saattoi kantaa mukana.

Sisäpihalla oli perinteisen tyylikäs Zen-puutarha. Koetin tavoittaa kameralla pihalla juoksentelevaa oravaa, mutta se karkaisi aina jonnekin piiloon.

Takaisin kadulle ja rinnettä alaspäin kohti Kamakuraa. Juuri ennen keskustaa löytyi sivuportti Tsurugaoka Hachimangū -temppeliin. Kävelin portaat ylös ja poikkesin ensin pienessä pyhätössä, jossa oli hauskannäköisiä kettupatsaita. Sittemmin selvisi, että paikka on omistettu Inari Ōkami -hengelle, joka symboloi riisiä, teetä, sakea, maanviljelystä, teollisuutta ja yleensäkin kaikkea maallista menestystä.

Itse temppeli oli Šintolainen, mutta arkkitehtuuriltaan silti Buddhalainen. Paikalla oli melkoinen tungos. Ihmiset tungeksivat rukouslappujensa kanssa. Temppelin takana oli pieni museo. Ovella kerrottiin, että lippu pitää ostaa automaatista. Sehän onnistui pienen jonottamisen jälkeen. Valitettavasti taaskaan paikassa ei saanut kuvata.

Museon jälkeen laskeuduin alas pihalle. Siellä on avoin Maideniksi kutsuttu paviljonki, jossa pidetään musiikkiesityksiä ja häitä. Kaupungin keskustaa kohti mentäessä oli vielä joen ylittävä pieni silta.

Seuraavaksi lähdinkin sitten kohti Kamakuran rautatieasemaa. Viimeinen kohde olisi muutaman kilometrin päässä ja sinne pääsisi järkevästi vain junalla. Keskustan pääkatujen välissä kulkeva kävely tie oli hieno. Temppelin ulommainen portti oli vasta bulevardin toisessa päässä.

Asemalla piti ostaa erillinen lippu Kamakuran paikallisjunaan. Tokion junakortilla pääsi tänne, mutta paikan päällä se ei enää kelvannut. Juna oli aivan täynnä turisteja. Onneksi matka ei kestänyt kauan. Perillä piti kävellä vähän matkaa asemalta temppelille kapeaa jalkakäytävää pitkin. Perillä Kōtoku-in -temppelissä kuuluisa Buddhan patsas näkyi jo kaukaa.

Pronssinen patsas oli mahdollisesti 1200-luvulta, mutta se ei ollut varmaa. Patsaan pää oli hieman eteenpäin kallellaan jolloin se näytti sopusuhtaiselta läheltä edestä katsottaessa. Sivulta ja takaapäin se oli melkoisen kumarassa. Patsas oli kai jossain vaiheessa ollut päältä kullattu. Mahtanut olla aika vaikuttava.

Onttoon patsaaseen pääsi sisälle. Sinne oli pieni jonotus ja nimellinen pääsymaksu. Olin ennenkin käynyt pronssipatsaan sisällä. Tämä oli rakenteeltaan hieman yksinkertaisempi kuin Sancarlonen patsas Italian Aronassa, joka on 1600-luvulta. Jos japanilaiset olivat pystyneet moiseen 400 vuotta aikaisemmin, niin hatunnosto.

Muuten paikassa ei ollut mitään erityisen mielenkiintoista. Otin muutaman kuvan, join kahvin ja lähdin kävelemään takaisin asemalle. Pienen odottelun jälkeen paikallisjuna vei Kamakuran asemalle, jossa vaihdoin Tokion junaan.

Tokiossa poikkesin hotellilla ja jatkoin saman tien matkaa metrolla Asakusan Sensō-ji -temppeliin. Tokion kuuluisin buddhalaistemppeli oli melkoinen turistirysä. Kahden portin välinen kuja oli täynnä kojuja, jotka myivät kaikkea mahdollista. Alueella oli myös viisikerroksinen pagodi, tai oikeastaan 70-luvulla rakennettu kopio alkuperäisestä.

Ensimmäinen temppeli paikalle oli rakennettu joskus 600-luvulla, mikä tekee siitä Tokion vanhimman temppelin. Nykyinen versio tosin oli uudelleen rakennettu toisen maailmansodan pommitusten jälkeen. Alttari oli poikkeuksellisen runsaasti koristeltu.

Temppelin takana oikealla puolella olisi ollut vanha Shintolainen Asakusa Jinja, jonka onnistuin jotenkin kokonaan ohittamaan. Vasemmalla puolella temppelin vieressä oli japanilainen puutarha, jossa oli erilaisia patsaita ja pieniä pyhättöjä.

Tokyo Skytree -televisiotorini näkyi hyvin tänne. Valitettavasti tällä reissulla ei taida olla aikaa poiketa siellä. Pääportin temppelin puoleisessa seinässä oli hurjan kokoiset olkisandaalit. Samantyyppisillä sandaaleilla kävelivät aikoinaan niin talonpojat ja sotilaat kuin samuraitkin.

Illalla päädyin laiskuuttani syömään hotellin alakerran ravintolaan, joka oli tyyliltään lounasruokapaikka. Täälläkään ei oikein ymmärretty englantia, ei ollut englanninkielistä ruokalistaa eikä ollut haarukoita. Onneksi paikalliseen tyyliin kuului ruokalista, jossa oli kuvat annoksista. Siitä osoittamalla tilaaminen onnistui helposti.

Haarukankin olisi voinut kysymällä saada, mutta olin etukäteen harjoitellut puikoilla syömistä itämaisten pakaste-einesten kanssa. Homma sujui jotenkuten, mutta näytti paikallisista varmaan aika koomiselta. Kaiken kuitenkin sain syötyä ja hyväähän paikallinen ruoka oli.