Aamulla oli lämmintä, ilmeisesti tulisi kuuma päivä. Menin aamiaiselle yläkertaan. Maukas valikoima makkaroita ja juustoja. Emäntä toi vielä pöytään lämpimän croissaintin ja kananmunan. Täyttävää.

Maksoin huoneen saman tien. Onneksi oli vielä käteistä lompakossa jäljellä. Sovittiin, että jätän lähtiessä avaimen huoneen oveen. Saman tien sitten kaupungille.

 

Bavon katedraali näytti olevan auki. Sisällä oli hiljaista ja valokuvaus kielletty kokonaan. Hienon näköinen paikka, nappasin vaivihkaa muutaman kuvan. Kukaan ei tullut valittamaan.

Kuuluisasta Gentin alttaritaulusta oli esillä vain pieni kopio. Kiertelin katselemassa ulkoreunan kappeleita ja huomasin rautaportin takana isomman version. Hämärässä ja vinosta kulmasta sitä ei oikein kunnolla päässyt ihailemaan. Sain kuitenkin ujutettua kameran portin välistä ja otettua kuvan. Taisi kuitenkin olla kopio.

1400-luvulla maalatulla moniosaisella alttaritaululla on värikäs historia. Sen osia on vuosien varrella varastettu, takavarikoitu, palautettu, pantattu ja myyty moneen otteeseen. Ranskan vallankumoukselliset veivät sen Louvreen ja natsit itävaltalaiseen suolakaivokseen muiden taideaarteiden mukana.

Jälkeenpäin tuli katsottua The Monuments Men. Valitettavan laiskasti käsikirjoitettu ja ohjattu elokuva muuten mielenkiintoisesta aiheesta. Tätä kirjoitettaessa syksyllä 2016 entisöity alttaritaulu olisi taas nähtävillä kaikessa loistossaan.

Viereiseen kellotorniin pääsisi vasta kymmeneltä. Jätin tällä kertaa väliin. Hain pyörän, kävin kämpällä pakkaamassa ja lähdin eilen näkemälleni Gravensteenin linnalle. Oikeasti sinne olisi pitänyt kiertää kävelykeskustan ulkopuolelta, mutta ajoin suoraan läpi. Ei se täällä ole niin tarkkaa.

Linna oli yllättävän vanha, 1100-luvulta. Tyhjällä sisäpihalla oli vain yksi puu. Sisällä kierros alkoi juhlasalista, jossa oli kokoelma aseita ja haarniskoja. Vanhat varsijouset, pistoolit ja ruutisarvet olivat varsin taidokkaasti koristeltuja.

Keskilinna ei ollut kovin korkea ja ylhäällä kiertäneet muurit olivat vain vähän viereisten rakennusten kattoja korkeammalla. Paikallisten kreivien rakennuttama linna ehti tuttuun tapaan toimia historiansa aikana monessa käytössä. Poikkeuksellisen erikoisesti jopa tehdasrakennuksena. Paikka kunnostettiin 1800-luvun lopulla ja on viimeiset sata vuotta ollut turistinähtävyytenä. Uusin restaurointi aloitettiin 1980-luvulla.

Toista reunaa alas palatessa vastaan tuli vaikuttavan näköinen giljotiini ja huone täynnä kidutusvälineitä. Näitä kidutusmuseoita on vähän joka paikassa, mutta tämä oli aika asiallisesti toteutettu. Useimmista välineistä oli hyvät selitykset. Jalkoihin laitettavat painot olivat uusi tuttavuus.

Sitten linnaa kiertävälle ulkomuurille. Portin päällä olevasta tornista näkin hyvin viereiselle aukiolle. Takaisin alas palatessa löytyi iso varastohuone ja sen reunalta pari umpikäymälää. Outo rakenneratkaisu, jossa korkealla olevan käymälän alla oli syvä umpinainen kuilu. Tyhjäämisnakki varmaan varattu rangaistukseksi.

Sitten tien päälle kohti Baarle-Nassauta. Suurin osa matkasta oli moottoritietä. Antwerpen tuli kierrettyä kehätietä pitkin. Viimeinen osuus Hollannin puolelle oli sitten hitaita pikkuteitä kylien läpi. Navigaattorin käsitys keskustasta oli taas hieman erikoinen, mutta lopulta päädyin perille.

Baarle-Nassau on yksi omituisimmista paikoista Euroopassa. Paikka on Hollannin alueella, mutta osat kaupungista kuuluvat belgialaiseen Baarle-Hertogin kuntaan. Yksittäiset Belgialaiset alueet ovat pienimmillään vain korttelin kokoisia ja isompien alueiden sisällä on puolestaan taas hollantilaisia kortteleita.

Toisinaan rajat halkaisevat jopa rakennuksia. Asukkaat ja yritykset maksavat veronsa siihen maahan, minkä alueelle niiden etuovi on. Tämän seurauksena monet ovatkin siirtäneet etuovensa verotuksellisesti suotuisampaan paikkaan. Turistien iloksi katujen ja torien poikki kulkevat valtioiden rajat oli merkitty katukiveykseen.

Systeemi on seurausta sekavista maanomistus- ja hallintojärjestelyistä, joiden juuret johtavat aina 1100-luvulle asti. Erikoisinta jutussa onkin se, että järjestely on onnistunut säilymään tähän päivään asti. Paikallisilla maanmittareilla on varmaan hauskaa.

Muuten kylässä ei ollut mitään nähtävää ja palasin moottoritielle kohti Utrechtia. Tankkaustaukoa lukuun ottamatta tapahtumaton matka. Perillä maineikas Rietveld-Schröder-talo löytyi helposti.

Lippukassalla kysyivät ensin olinko varannut kierroksen etukäteen. Enpä tietenkään ollut, mutta kun ei ollut ruuhkaa, niin pääsisin mukaan seuraavaan ryhmään kello kolmelta. 40 minuuttia piti sitten odotella. Kiersin kuvaamassa taloa ulkoapäin. Se oli nopeasti tehty. Rakennus oli varsin pieni, mutta erottui selvästi ympäröivästä lähiöstä.

Hollantilainen arkkitehti Gerrit Rietveld suunnitteli talon 1920-luvulla leskirouva Truus Schröderille ja hänen kolmelle lapselleen. Toimeksiannon mukaan talossa ei tulisi olla kiinteitä seiniä, vaan sen pitäisi tarvittaessa muuntua avoimesta tilasta erillisiksi huoneiksi. Tuloksena syntynyttä vaaka- ja pystysuuntaisista suorakaiteista muodostuvaa rakennusta pidetään ainoana puhtaana De stijl -suuntauksen mukaisena rakennuksena

Kierros alkoi 20 minuuttia pitkällä dokumenttielokuvalla, joka kertoi taustoja rakennuksesta ja sen suunnittelijoista. Sen jälkeen sitten siirryttiin itse rakennukseen. Ryhmässä oli noin kymmenen henkeä, hollantilaisia ja japanilaisia. Eteisessä laitettiin kenkien päälle suojat. Selostusta kukin kuunteli omasta audiokuulokkeestaan. Oppaan hommana oli lähinnä johdattaa meitä huoneesta toiseen ja siirrellä kaikkia mahdollisia liikkuvia osia.

Alakerta koostui enimmäkseen erillisistä huoneista keskiportaikon ympärillä: keittiö, piian huone, studio ja lukuhuone. Kaikissa oli oma vesipiste ja ovi ulos. Kantavina rakenteina niiden seiniä ei voitu juurikaan siirrellä.

Yläkerta olikin sitten yksi iso aukea tila, joka voitiin liikkuvilla seinillä jakaa asukkaiden erillisiksi makuuhuoneiksi. Talon julkisivu oli kaakkoon päin eli isoista ikkunoista tuli sisään valoa koko päivän. Aikoinaan 20-luvulla rakennus oli ollut aivan kaupungin reunalla ja ikkunoista oli näkynyt aukeaan maastoon. Nyt näköalan peitti korkealla penkalla kulkeva ohikulkuväylä.

Aika erikoinen paikka. Kaikista Unescon maailmanperintökohteista ehkä pienimuotoisin, mutta ehdottomasti käymisen arvoinen. Kuvia ei kierroksella saanut ottaa, mutta Youtubesta löytyy useampikin video: Unescon esittely, 3D-malli ja stop motion pahvimalli.

Seuraavaksi Amsterdamiin. Matkaa oli viitisenkymmentä kilometriä, josta suurin osa moottoritietä. Loppumatka sitten hitaasti ruuhkassa. Ducatin moottori on aika nerokas laite. Vain 821-kuutioinen Testastretta V2 vääntää kuin isompikin. Ei yllä ihan Triumphin triplen legendaarisiin mittoihin, mutta peittoaa kaupunkiajossa KTM:n hieman äkkiväärän koneen.

Keskustassa piti taas opetella väistämään polkupyöräilijöitä. Hotellihuone oli pieni, mutta ihan siisti ja toimiva. Parkkia hotellilla ei ollut. Kun kadunvarteen jättäminen Amsterdamin keskustassa ei innostanut, jouduin turvautumaan melko kalliiseen parkkihalliin.

Kaupungin kanaalit ovat kauniita, mutta muutenhan paikka on melkoinen turistirysä. Loputtomasti kaljaa, pilveä, matkamuistoja ja argentiinalaisia pihvipaikkoja. Kuninkaallinen palatsi oli jostain syystä kiinni ja pössyttelykään ei ole koskaan oikein kiinnostanut. Vähän tylsää.

Kiertelin keskustaa vähän aikaa ja päädyin syömään hiljaiseen peruspizzeriaan. Varsin kelvollista syötävää. Olueksi jotain ihan kelvollista paikallista vehnäkamaa. Sivukadulta löytyi sitten pieni pubi, jossa oli kohtuuhintaan belgialaisia trappistioluita. Parkkeerasin sinne kirjoittamaan päiväkirjaa. Paikallinen lager kun on aika kuraa.

Aamulla herätys jo kahdeksan jälkeen. Aamiainen ei kuulunut huoneen hintaa ja jätin tällä kertaa väliin. Kaupungilta löytyy kyllä kahvipaikkoja. Suuntasin suoraan merimuseolle.

Museorakennus on vanha laivaston varastorakennus 1600-luvulta. Museoksi se muutettiin 1970-luvulla ja avattiin uudestaan vuonna 2011 ison remontin jälkeen. Komea paikka katettuine sisäpihoineen.

Aloitin museon itäsiivestä ja heti ensimmäisenä tulivat vastaan kartat. Hollantilaiset hallitsivat 1600-luvulla monen muun asian lisäksi myös kartantekoa. Tarina alkaa 1500-luvulla vaikuttaneesta matemaatikko Gemma Frisiuksesta, joka keksi kolmiomittauksen ja idean pituuspiirin määrittämisestä tarkan kellon avulla. Tarkka kello tosin keksittiin vasta pari sataa vuotta myöhemmin.

Hänen oppilaansa Gerardus Mercator jatkoi perinnettä keksimällä kuuluisan projektionsa, joka elää yhä edelleen Googlen kartoissa. Kun näihin yhdistettiin kehittyvä painotaito ja Itä-Intian maustekaupan tarve tarkalle navigoinnille, niin alueelle syntyi melkoista pöhinää. Täällä tuotettiin maailman tarkimmat ja tyylikkäimmät kartat.

Näyttely oli loistavasti toteutettu. Vanhat karttakirjat olivat hämärässä huoneessa lasivitriineissä, jotta eivät kärsisi valosta. Kunkin vitriinin kyljessä oli kuitenkin nappula, jota painamalla se valaistui hetkeksi katselua ja valokuvaamista varten. Löytyi myös selkeät selitykset sekä hollanniksi että englanniksi.

Huoneen seinustalla oli isoja kosketusnäyttöjä, joilla saattoi sitten selata kaikkia kirjoja digitaalisessa muodossa. Vaikka koko Atlas Maiorin läpi, jos vain aikaa olisi tarpeeksi. Eikä tässä vielä kaikki. Minkä tahansa sivun pystyi lähettämään itselleen sähköpostilla. Kaikesta tästä pökertyneenä, en osannut keksiä muuta lähetettävää, kuin vanha tuttu Willem Blaeun Europa Recens Descripta noin vuodelta 1630.

Willem ja Joan Blaeu, isä ja poika, olivat molemmat vuorollaan Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian pääkartoittajia. Asema antoi heille käytännössä yksinoikeuden Hollannin kauppalaivaston keräämälle kartoitustiedolle ja tuloksena syntyivät aikakauden parhaat kartat. Tyko Brahen oppilaana ollut Willem Blaeu oli hankkinut tarvittavan matemaattisen osaamisen ja Joan Blaeu sitten taitavana liikemiehenä osasi tämän hyödyntää.

Älyttömän hienoja karttoja. Tänne kannatti tulla jo pelkästään niiden takia. Visiitin kruunasi viimeisessä vitriinissä ollut Atlas Maior koko 11-osaisessa komeudessaan.

Karttojen jälkeen tuli sitten muutama huoneellinen meritaidetta. Taiteilijoita en tuntenut, mutta vanhat dramaattiset taistelukuvat ovat melkoisen näyttäviä. Uudemmat alkoivat sitten kärsiä arkirealismista.

Seuraava huone oli huone täynnä vanhoja navigointivälineitä eri aikakausilta. Hienomekaniikkaa kauneimmillaan. Monimutkaiset ja käsityönä tehdyt laitteet ovat omana aikanaan olleet harvinaisia ja vaatineet melkoista osaamista ollakseen millään lailla hyödyllisiä. Eli tilanteesta riippuen joko huippuarvokkaita tai pelkkää romua.

Laivojen keulakoristeiden huone oli hauska, mutta aika täyteen ahdettu. Paljon perinteistä mytologiaa ja tietysti naishahmoja, mutta myös pönöttäviä virkamiehiä. Ehkä näitäkin jaettiin palkankorotusten sijasta.

Hollannin kulta-ajan näyttely olikin sitten hieman tylsempi. Sekalaisia esineitä ja isoja selitystauluja. Jokunen vanha kartta välillä hieman piristi. Paljon oli tarinaa amiraali Michiel de Ruyterista. Ilmeisesti vähän kuin paikallinen Mannerheim. Hollannin satamien esittely ja lähinnä lapsille suunnattu valaanpyyntinäyttely eivät oikein innostaneet.

Pihalla ollut kopio Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian kauppalaivasta Amsterdam olikin sitten tyylikkäämpi tapaus. Alkuperäinen lähti neitsytmatkalleen kohti Itä-Intiaa tammikuussa 1748, mutta ei koskaan päässyt Englannin kanaalia pidemmälle. Rutto, kapina, myrsky ja lopulta peräsimen hajoaminen upottivat laivan jo Hastingsin edustan rantamutaan. Siellä se makaa yhä edelleen. Nostoa ei kukaan ole halunnut toistaiseksi rahoittaa.

Ruuma oli ihan kohtuullisen kokoinen, mutta suhteessa siihen tykkikansi ja päällystön tilat olivat aika suuria. Ihan halpaa tavaraa ei siihen aikaan kannattanut rahdata. Toisin on nykykonteilla.

Kaupasta ei löytynyt mitään kiinnostavia kirjoja kartoista. Eiväthän moiset olisi kyytiin mahtuneetkaan, mutta hyvät olisi voinut kuvata ja tilata myöhemmin Amazonista.

Suuntasin kanavanrantoja pitkin takaisin kaupungille. Nautiskelin kanaleivän terassilla ja katselin kuinka nostosillat toimivat. Proomun edetessä kanavaa pitkin kanavavahti ajoi polkupyörällä vieressä ja avasi aina yhden sillan kerrallaan. Varsin näppärää.

Kuninkaanlinna olikin tänäänkin kiinni ja viereisessä Uudessa kirkossa ollut valokuvanäyttely ei jaksanut kiinnostaa. Kävelin vanhaan orpokotiin rakennetulle kaupunginmuseolle ihmettelemään. Löytyi kirjava kokoelma esineitä: Napoleonin avaimet, pari Blaeun karttapalloa, ensimmäinen kaupungin kuva ylhäältäpäin, paljon tauluja ja mielenkiintoinen pienoismalli nostotankeista, joilla isommat laivat siirrettiin satamaan.

Museon vieressä olikin sitten Begijnhof, vanhojen rakennusten muodostama sisäpiha, joka oli aikoinaan beguinage, maallikkosisarten muodostama yhteisö. Suomenkielistä termiä moiselle ei taida olla. Ikään kuin luostari, mutta avoimempi. Näitä on tällä alueella enemmänkin.

Siirryin keskustan läpi vanhalle kirkolle. 1300-luvulta peräisin oleva kirkko on Amsterdamin vanhin rakennus. Lähellä punaisten lyhtyjen aluetta oleva rakennus on nykyään pelkkä museo. Lipputiskillä kävi maksuksi vain kortti. Kuulemma turvallisuussyistä, eivät halua varastoida käteistä. Iso tyhjä kirkkosali oli aika askeettisen oloinen paikka ilman mitään koristeluja. Katto on Euroopan suurin puinen keskiaikainen holvi. Varsin näyttävä.

Kirkko on aikoinaan rakennettu hautausmaan päälle ja tapa haudata ihmisiä paikalle jatkui pitkälti 1800-luvulle asti. Lattia koostuukin lähes kokonaan hautakivistä, joiden alle on haudattu yli 10000 ihmistä. Kuuluisin taitaa olla Rembrandtin vaimo Saskia.

Siinä sitten taisi olla tämän päivän nähtävyydet. Poikkesin vielä kaupassa ostamassa uusia kalsareita, sukkia ja paitoja. Vanhimmat päätyivät taas roskakoriin.

Päädyin syömään hotellin viereiseen ravintolaan. Aika hiljaista vielä näin alkuillasta. Mozzarellasalaattia, pihviä, perunoita ja espressoa, Itse asiassa aika hyvää.